System.exit(0)
Ohjelmointikokemukseni ennen tätä kurssia rajoittui dynaamisesti tyypitettyihin kieliin ja web-tauhkaan, mutta sitä kuitenkin oli. Olio-ohjelmoinnin – ja ohjelmoinnin ylipäätään – ajatusmallit olivat siis ennalta tuttuja ja vältyin monen muun kurssilaisen kokemalta täydelliseltä kulttuurishokilta.
Kurssi tutustutti sujuvasti Javan oleellisiin osiin ja kirjastoihin. Teoriatehtävät ja varsinaiset ohjelmointitehtävät tarjosivat tilaisuuden iteratiivisesti syventää Java-tajunnan tasoa varsin loogisena jatkumona. Ohjelmatehtävien speksit olivat yksityiskohdiltaan joskus tulkinnanvaraisia, mutta kokonaisuudessa kyseinen epäkohta ei juuri haitannut ja tehtävien parissa oli mielekästä työskennellä. Kirjallisten tehtävien osalta arvostin suuresti mahdollisuutta tehdä oman mielen mukaan joko käsitekartta tai perinteinen essee.
Suurimmalle osalle kurssilaisista edellä mainittu ei kuitenkaan ollut tehtävistä suurin, vaan he joutuivat käyttämään leijonanosan ajastaan Javan sijaan ohjelmoinnin idean sisäistämiseen. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että tämä ja kirjastojen käytön opettelu yhtäaikaisesti varsin nopealla tahdilla oli monelle liian iso pala nielaistavaksi, kun kaikesta joutui ottamaan selvää itse. Jos ei tehtävässä onnistunut, omia virheitä oli vaikea saada korjatuksi ja tulevat tehtävät vaikeutuivat jatkuvasti. Kuinka moni ymmärsi “älä tee asioita kahdesti” -säännön vasta kurssin lopussa, jos ollenkaan? Muutama viikko luentoja, joilla olisi valaistu Javan syntaksin sijaan tapoja lähestyä ongelmanratkaisua ohjelmallisesti olisi saattanut potkaista monen kurssin parempaan alkuun.
Ongelmalähtöinen oppiminen oli minulle täysin uutta ja edustikin melkeinpä kurssin mielenkiintoisinta antia. Virikkeet olivat useimmiten hyviä, mutta keskustelua aiheista olisi ehkä voinut rajata hieman tarkemmin. Tällaisenaan sessioissa tapahtunut oppiminen oli monesti liikaa sattuman varassa – lähtikö keskustelu alun perin tietyille raiteille ja millaisia resursseja purkua varten ymmärrettiin käyttää. Vapaus oli tietyssä mielessä erinomaisen positiivinen asia, mutta saamani mielikuva on se, että usein osa ryhmästä on ollut täydellisen pihalla käsiteltävästä asiasta eikä suuremmin viisastunut purustakaan. Se, että omasta mielestäni on mukava käsitteellistää labyrintissa suunnistamista graafiteorian avulla ei välttämättä tarkoita, ettäkö asiaa koko ryhmän oppimisen kannalta kannattaisi lähestyä juuri niillä keinoin. Oiva osoitus tästä on OLOn päätyminen fuksispeksimateriaaliksi. Onhan se todellakin niin, ettei Javan kryptografialaajennusta voi kuvailla tyhjentävästi kolmella adverbilla.
Blogittaminen oli uutuudessaan osittain mielenkiintoinen tapa jäsennellä ja kerrata opittua, mutta tuntui redundantilta varsinkin OLO-tapauksien yhteydessä: kirjoituksilla ei tuntunut olevan muuta tarkoitusta kuin höpistä siitä mitä tehtiin, ei siitä mitä opittiin. Efekti on luonnollinen seuraus kun miettii, että blogikirjoitukset oli tarkoitus tehdä ennen tapausten purkua, jossa henkilökohtaisesti opittu jaettiin muiden kanssa. Erityisen tarkoituksenmukaista se ei silti välttämättä ollut.
Kurssi on ollut rankka suoritettava, eikä “Selvisin Studio1:stä” -kangasmerkki ole ollenkaan liioittelua. Itse sain kurssista irti juuri sen mitä pitikin ja pakissani on nyt yksi vasara lisää, mutta joudun toivomaan ettei ennestään ohjelmoinnille vieraille osanottajille syntynyt ainakaan kovin pahoja traumoja.
- Ezku
